Kotona ollaan jo onnellisesti, mutta koska kaudelta edelleen puuttuu virallinen päätös niin tulkoon se nyt tässä. (Jos tänne nyt joku osaa vielä eksyä etsimään niitä luvattuja ponikuvia...) Kotimatkakaan ei varsinaisesti sujunut ihan ongelmitta, vaan onnistuin nukkumaan jatkolentoni boardauksen yli Saksassa ja tästä johtuen päädyin viettämään kokonaisen ylimääräisen päivän jumissa lentokentällä ja pulittamaan 300€ ekstraa menopaluusta Helsinkiin samana iltana (yhdensuuntaisten lentojen hinnat alkoivat tuplaten tuolla numerolla...), koska olin luvannut aloittaa uudessa työssä seuraavana päivänä klo. 12.00, eli Suomeen oli päästävä. Tyylilleni uskollisesti siis kantapään kautta... Toivoa sopii että tästä(kin) jotain opin. Olisi menolento Düsseldorfiin kaupan, 25.4., anyone? Hinnasta voidaan sopia.

Ajattelinpa nyt tähän viimeiseen postaukseen laittaa vielä joitakin ennen julkaisemattomia kuvia ihan siitä tavallisesti arjesta tilalla, ja niistä lempiponeista tietysti. :) Täältä Suomen talven keskeltä on ihan mukava katsella kesäisiä kuvia ja muistella niitä hauskoja ja myös niitä vähän vähemmän hauskoja, mutta ehkä sitäkin opettavaisempia, hetkiä toisenlaisesta ponimaailmasta. Aika kultaa muistot, as we all know.

Tarkoituksenani oli alunperin listata tähän vielä harjoittelujakson hyvät ja huonot puolet näin jälkikäteen pohdittuna, mutta en sitä kuitenkaan halua tehdä. Mieluummin näen koko jakson kokonaisuutena, jossa niin monet asiat vaikuttivat toisiinsa, että niitä on aivan turha - ja myös mahdoton - lähteä sijoittaman plussa- tai miinusmerkin alle. Kokemuksena aivan mieletön ja ehdottoman positiivinen.

Keltainen poni Jessie, jolla ratsastelin hyvin pitkälti ensimmäisen kuukauden. Ponikokoinen pieni hevonen, joka toimi vain länkkärisatulan alla, mutta kun oma p*rse siihen tottui niin meillä meni ihan kivasti :D ...siihen saakka että Jessie muuttui tuntemattomasta syystä epäpuhtaaksi ja ontuikin enemmän tai vähemmän koko mun loppuajan tilalla, eli asui sitten lähinnä laitumella parantelemassa. (Luultavasti soranjyvä, joka tunkeutui ylös kavionseinämään, ja joka poistettiin ja poni lääkittiin, mutta ei palautunut täysin puhtaaksi. Eli loppupeleissä kukaan ei varmaksi tiennyt oliko se se syyllinen vai oliko joku vanha vamma vai oliko laitumella käynyt jotain, vai mitä tapahtui.)

Jessien täsyveli Ricky, maailman sosiaalisin ja mukavuudenhaluisin lihava hevonen, jonka kanssa ei ihan liikaa oltu ehditty harrastaa, vaikka oli jo noin 9-v. Sen kanssa touhusin myös aika paljon. Ricky on kuin maailman suurin eläväinen pehmolelu :D

Vasemmalta Gaby oman poninsa kanssa, minä & Ricky ja Brünnhilde & Skunky. Ratsastettiin noin tunnin matka alas järvelle, josta seuraavat kuvat (myös Peter oli mukana omalla suosikillaan, näyttämässä reittiä).

Peter ei luopunut muulistaan missään tilanteessa, haki myös hevoset aina laitumelta sen kanssa. Mitä sitä suotta kävelemään kun ponit voi raahata näppärästi muulin perässä, ja myös varustaa siinä ja kengittää siinä? :D Ja niillä on koko ajan lounas naaman edessä!

Paras poni Mattie <3 joka ei ollut tilan omia hevosia, vaan yksityinen. (Juonin itselleni luvan liikuttaa sitä, omistajan kai edes tietämättä, mutta ei siitä sen enempää...) Tämä poni oli myynnissä ja olisi kyllä lähtenyt mun mukaani, jos ei asuisi ihan tuolla valtameren toisella puolen.

<3

Pääsin näkemään myös yhden iltanäytöksen Draft Horse Classics -showsta, jonne Peter vei minut ja Brittityttö Thean ihan pari päivää tilalle saapumiseni jälkeen. Kyseessä on nelipäiväinen valjakkoajotaitokilpailu (käsittäen mitä erilaisimpia yhdistelmiä, kahdesta peräkkäisestä hevosesta aina yli kymmenen hevosen tiimiin) kaikkine oheistoimintoineen, eli erilaisine näytöksineen, myyntikojuineen, ruokaständeineen ymsyms. Oli ihan huippua, olisin istunut katsomossa vaikka kaikki neljä iltaa putkeen, jos joku olisi sponssanut lipun!

Valitettavasti tänne oli liput vain yhdelle illalle, kun sitten taas seuraavana viikonloppuna oli kelttiläisen musiikin festivaali, jonne pappa oli hankkinut liput meille kahdelle koko viikonlopuksi (WTF?!), Thea oli tällöin jo lähtenyt kotiin. Ei kiinnostanut alkujaankaan koko tapahtuma, ja vielä vähemmän paikalle päästyämme, yh.. Huonoa musiikkia aivan liian kovalla, alue täynnä kännisiä hippeja ja hemmetin kylmä. Papan mieliksi haettiin kuitenkin ruokaa, pykättiin retkituolit pystyyn ja istuttiin kuuntelemaan sitä p*skaa (anteeksi, henkilökohtainen näkemys)  ehkä puoleksi tunniksi. Siinä kohtaa ruoka oli loppu eli mulle riitti. :D Tahdoin nukkumaan ja niin lähdettiin. Vähän meni kalliit liput hukkaan, ja mietinkin, että minkä hemmetin takia se ei voinut kysyä etukäteen jos aikoi ostaa koko viikonlopun tiketit tollaiseen tapahtumaan?! Olisi laittanut nekin rahat mieluummin lisälippuihin sinne Classiciin!!! Sieltä jokunen huonolaatuinen kuva alla..

Viimeisenä päivänä tehtiin vielä tyttöjen kesken (Gwen, joka pitää niitä tunteja & Brünnhilde) reissu Wild Horse & Burro Sanctuaryyn, parin-kolmen tunnin ajomatkan päähän. Paikka on hyväntekeväisyyteen perustuva, villejä mustangeja ja aaseja teurastuomiolta pelastava 5000 hehtaarin tila. Hevosia taisi tällä hetkellä olla noin 300. Toiminnan rahoittamiseksi myyvät järjestettyjä vaelluksia kourallisella koulutettuja hevosia, vuosittain syntyviä varsoja (laumassa vapaana viisi oria) ja matkamuistoja sekä "kummiutta" eläinyksilöille. Päästiin kävelemään alueelle ponien joukkoon 12-vuotiaan pojan johdolla, joka toimi siis oppaanamme, mutta ei juuri osannut vastata yhteenkään kysymykseen mitä meillä oli esittää. Oli kyllä hyvin vakuuttavasti opetellut small talkia ja vaikutti lievältä ADHD-tapaukselta, kertoillen lähinnä "faktoja" Marsin maaperästä.

Sitten hevostouhujen lisäksi ehdittiin aina välillä tehdä vähän jotain muutakin toki, kuten...

...poseerata niin perkeleesti (never)...

...syödä jäätelöä out in town, oli hywää...

...valvoa heinäkuorman saapumista aivan liian aikaisin aamulla ja aivan turhaan... (ei musta nimittäin mitään apua ollut, mutta kunhan yritin näyttää pätevältä kun sinne oli kerran käsketty)...

...vakoilla pony clubin touhuja ja niiden epäpätevää ohjaajaa... (okei, tää on taas niitä ponitouhuja)

...toteuttaa lajityypillistä käyttäytymistä... lähinnä se yksi Suomalainen...

...lenkkeillä & ratsastaa aika mukavissa maastoissa, tämä  maisema oli valikoiman parhaasta päästä (sateenkaari johtaa luultavasti marihuana-viljelmälle)...

Sitten tahtoisin sanoa vielä sen verran, että..

...etäisyys kasvattaa perspektiiviä asioihin. Kaukana kotoa oppii näkemään oman elämänsä eri valossa ja arvostamaan niitä pieniäkin asioita, mitä siihen olennaisesti kuuluu. Tärkeitä ihmisiä, eläimiä, omaisuutta, mutta myös erityisesti yksilönvapautta ja koko yhteiskuntaa. Vieraassa kulttuurissa, vieraan ihmisen taloudessa eläminen vaatii sopeutumista, puhumattakaan niistä kaikista monimutkaisista ihmissuhteista ja hankalista tilanteista, joiden piiriin tälläkin jaksolla tahtomattani jouduin; veteen piirrettyjä viivoja, puolueellisia kantoja ja asennevammoja, äärikonservatiiveja ja -liberaaleja, epäselviä ohjeita ja epäselvää vastuuta, outoja prioriteetteja ja vähintäänkin mielenkiintoista yrittämistä & johtamista. Kaikesta kuitenkin voi ja kannattaa oppia, suurin osahan on yleensä itsestä & omasta asenteesta kiinni.

Palasin kotiin monta ajatusta, kokemusta ja ystävää rikkaampana, haikein mielin joutuessani jättämään niinkin lyhyessä ajassa jo lähes perheen kaltaiseksi muodostuneen yhteisön taakse, mutta onnellisena tietäessäni pääseväni takaisin omien ihmisteni pariin, maahan, jonne kuulun ja jonka merkitys itselleni kasvaa vuosi vuodelta. Takataskussa kovinkin ylistävä paperi liitettäväksi CV:hen ja tarjous sponsoroidusta paluusta, mikäli päätän haluta tauon Suomesta tulevaisuudessa. Eli ihan hyvin kai hoidin hommani, after all. :)

Pienenä, aiheeseen vain osittain liittyvänä, henkilökohtaisena näkemyksenäni täytyy vielä sanoa, että mielestäni jokaisen ihmisen tässä yhteiskunnassa, kenellä siihen vain suinkin on mahdollisuus, tulisi kerran elämässään a) tehdä töitä vähäosaisten/ vaikeasti sairaiden/ kehitysvammaisten/ muun vastaavan ei-niin-onnellisesssa-asemassa olevan ihmisryhmän parissa, joka ei kykene elämään normaalia elämää ja b) käydä kaukana kotoa.

Joskus tekee hyvää poistua omalta mukavuusalueelta ja avata silmiä muullekin kuin niille omille ympyröille. Kaikilla ei ole tähän mahdollisuutta, mutta ne joilla on, menkää, tehkää, nähkää, kokekaa, selviytykää, oppikaa uusia taitoja ja tapoja lähestyä asioita, jakakaa ajatuksia ja antakaa siitä mitä teillä on, sen jälkeen tulkaa kotiin onnellisina ja kiitollisina kaikesta siitä mitä saitte. Se ei nimittäin unohdu ikinä, sen merkitys ainoastaan kasvaa ajan myötä.

....loppuun vielä sisustusvinkki, olkaa hyvä! :D

Kiitos ja hei.

Käytiin pari viikkoa sitten Lake Tahoella, joka on turistien suosima kohde Californian ja Nevadan rajalla, tunnettu kirkkaasta vedestään ja ympäröivästä vuorimaisemastaan. Ja olihan se hieno paikka. Järven ympärille on kohonnut myös useampi pieni kylä, joissa ei kuitenkaan vierailtu. Menomatkalla pysähdyttiin aamupalalle Truckeen, joka on ratakiskojen varteen kultaryntäyksen aikoihin rakennettu aivan ihana, pieni ja vanhanaikainen (maalaisromanttinen!!!) kaupunki. Mun mielestä Truckee itsessään peittoaa Lake Tahoen mennen tullen, sori vaan jenkit, ja jos johonkin täällä päin pitäisi muuttaa niin ehdottomasti sinne. Truckeessa ei voi asua kuin onnellisia ihmisiä :D Harmi kun ei satu olemaan yhtään kuvaa sieltä, ihastuisitte varmasti! Tässä kuitenkin jokunen kuva Lake Tahoelta.

Tämäkin nyt oli aika kuvapainotteinen postaus, mutta kun ei täällä oikein tapahdu mitään uutta tai erilaista, mistä jaksaisin kertoa.. Ainiin PAITSI, että havaitsin osaavani riidellä hyvin vakuuttavasti myös englanniksi, pariinkin otteeseen, oli vähän kireä ilmapiiri täällä tuossa jokunen hetki sitten.. Ja koska valitettavasti en osaa niellä asioita ja leikkiä hiljaa mukana jos koen että joku tarpeeksi ärsyttää tai ei pelaa reilua peliä (ehkä myös pieni feministi sisälläni nostaa päätään vähän turhan helposti toisinaan, hei vaan...), vaan annan sitten kuulua kerralla ja kunnolla, että mitä mieltä MINÄ olen (niimpä, ihan kuin sillä olisi täällä jotain väliä :DD).. Ehdin jo hankkia itselleni hätämajoituksenkin yhden tallilaisen luota siltä varalta, että lennän okeasti pihalle, mutta se ei onneksi tullut lopulta tarpeeseen. Nyt on valtakunnassa taas kaikki hyvin. Mutta voisi ehkä opetella pitämään päänsä kiinni ja mielipiteensä omana tietonaan joskus...? As if... xD

Finnish bitch -attitude taitaa olla jo kaikille tämän ympäristön ihmisille aika tuttu käsite, mutta hassua kyllä, olen silti hyvin pidetty hahmo täällä :D Lähinnä se onkin Peter, joka joutuu kestämään, kaikille muille se taitaa olla lähinnä live-komiikkaa seurata meidän työntekoa yhdessä ja erityisesti vuorovaikutusta. Hah.

Nojaa, tällaista tällä kertaa, ainakin yhden postauksen aion vielä saada aikaan, koska täytyyhän teidän nähdä vähän lisää kuvia poneista!!! :D

Ciao!

Cowboyt ajoivat siis aamusta pihaan ison trailerin kanssa, jossa oli neljä hevosta valmiiksi varustettuina, hypättiin kyytiin ja suunnattiin ensimmäiselle lehmälaitumelle noin puolen tunnin ajomatkan päähän. Otettiin ponit ulos, kiivettiin selkään ja suunnattiin preerialle! Tarkennuksena tässä kohtaa sen verran, että 'cow chasing' on ehkä vähän harhaan johtava nimitys, mitään ei jahdattu vaan tarkoituksena oli vain käydä karja läpi ja tarkastaa lehmät uusien vasikoiden varalta, löydettiinkin pari melkein vastasyntynyttä lehmävauvaa. Jokunen pieni lehmäryhmittymä siirrettiin myös hevosten avulla porttien kautta viereisille laitumille. Lehmät oli alueella aika hajallaan, eli jouduttiin vähän etsiskelemään niitä yksittäisiä tapauksia, laitumia oli yhteensä kolme, kaikki noin 20 min. ajomatkan päässä toisistaan, eli lastattiin hevoset aina takaisin traileriin ja ajettiin seuraavaan kohteeseen.

Ratsut olivat hyvin käyttäytyviä ja vireitä, maastot aivan mielettömiä, sää ihan täydellinen ja nämä kaksi seppää mitä parhainta seuraa! Lähdettiin liikenteeseen kymmenen aikaan aamusta ja palattiin farmille kuuden jälkeen illalla, siihen väliin mahtui kahdeksan tuntia loputonta preeriaa, paljon suloisia eläinlapsia, auringon paahdetta, huonoa huumoria, kivikkojen ja vesistöjen ylityksiä, lähes pystysuoraa seinämää pitkin laskeutumista ja laukkapätkiä hiekkadyynien yli, ehdottomasti yksi meikäläisen elämän ikimuistoisin kahdeksantuntinen, minkä varmasti etenkin kaikki hevosihmiset ymmärtävät :) Ja hevoset olivat aivan mielettömiä; varmajalkaisia ihan sama millainen alusta, vanha Herra Nopsa ja varmasti moni muu kotisuomen puskaratsu olisi taittanut jalkansa ja niskansa jo moneen kertaan.

Tässä teille kuvia, valitettavasti ne eivät näytä läheskään koko komeutta, koska en jaksanut leikkiä turistia ihan joka sekunti, vaan keskityin fiilistelemään ja vihdoin elämään toteen sitä unelmaa jota olen viimeiset 10 vuotta mielessäni toivonut. Nöyrä kiitos, I'm a lucky girl. :)

( ^ Scott ja meidän tyttöjen ratsut)

( ^ Meikä tsekkaa lehmiä Rosien kanssa!)

( ^ Roby ja vasikka)

( ^ Tiedän, jos teillä(kin) on kiero mieli, tässä kuvassa voisi tapahtua vaikka mitä...)

( ^ Pudonneen stetsonin pelastusyritys ensin lassolla...)

( ^ ...ja lopulta se hoitui näin.)

( ^ Meikä oikealla olevan ponin selässä, lehmätöissä! :D )

( ^ Edellisen kuvan lehmät häädettiin tästä portista sisään.)

( ^ Roby testaa poninsa lehmänlukutaitoa)

( ^ Juottohetki joella)

( Stetsonit on kuvausrekvisiittaa, oikeasti meillä oli kypärät päässä hela tiden! )

Hengissä ollaan.

Tässä tulee nyt parin viikon ajalta vähän tekstiä ja vähän enemmän kuvia, joskus niinkin päin.

Aloitetaan vaikka siitä, että käytiin vihdoin kuuluisassa "ghost townissa", North Bloomfieldissä, mikä oli ehkä hienoinen pettymys. Kylä oli itsessään hieno, mutta ei siellä mitään kummituksia ollut, perkele. Odotettiin pääsevämme johonkin oikeasti kartalta kadonneeseen ränsistyneeseen pikku kyläpahaseen, mutta perille päästyämme selvisi että paikka onkin ihan turisteille avoinna oleva nähtävyys, hyvin huollettu ja ylläpidetty & keväisin ja kesäisin siellä järjestetään jopa opastettuja kierroksia... Jopa museo oli sinne pykätty turisteja varten, kaikkine esitteineen ja lentolehtisineen. Mutta paikka itsessään oli siis nätti ja viihtyisä, käytännössä yksi pitkä katu jonka varressa oli rivistö asuintaloja, apteekki, kauppa ja hostelli. Pienen matkan päästä itse pääkadusta, kukkulan laelta, löytyi vielä koulu, kirkko sekä hautausmaa. (Tämä olikin se surullisin osuus, perhehautoja, joissa viidestä lapsesta neljä kuollut alle parikymppisinä, ennen molempia vanhempiaan.. Mikä lie tauti vienyt.) Koulu oli tosiaan kuin vanha kansakoulu pulpettirivstöineen ja neljän hengen istuttavine ulkohuusseineen, sisään koulurakennukseen ei päästy sillä "oppaamme" oli jo jatkanut matkaansa, mutta ikkunoista pääsi hyvin kurkkimaan sisään. :) Kuten suurin osa tämän alueen kylistä ja kaupungeista oli tämäkin perustettu kultaryntäyksen aikaan 1850-luvulla, mutta sittemmin kultasuonten ehdyttyä ja toimeentulon puutteessa autioitunut, kun ihmiset karkasivat lähemmäs sivistystä ja työpaikkoja. Kaikkein mielenkiintoisinta oli ehkä nähdä esim. kaupan valikoima kaikkine vanhoine tavaroineen ja kyltteineen ja koko sen aikainen elintapa ylipäätään (siis lähinnä kuvitella..).

Ihan mielenkiintoinen paikka kaikenkaikkiaan, etenkin jos yhtään tykkää fiilistellä vanhaa ja kuvitella elämää joskus kauan sitten... :) Tässä jokunen kuva North Bloomfieldistä.

( ^ Oli kuulkaa ihan_pakko ottaa tällänen ihku poseerauskuva puun alla... Kuvassa keskimmäinen henkilö oli siis ehkä eniten asiasta innoissaan.)

( ^ Kauppa)

( ^ Apteekki)

( ^ Vanha etsintäkuulutus! :D)

( ^ Lisää pakollisia turistikuvia, vasemmalla miljonääri-Borris, joka liittyi seuraamme, edessä Peter)

Asiaan numero kaksi, sain ponin ratsastettavaksi. Tämä on siis yksäri, jonka omistaja käy tallilla muutaman kerran viikossa, mutta ratsastaa vai yhtenä päivistä. Muulloin tekevät maasta käsin -juttuja.

Tämä poni-herra on ihan hauska tapaus, mutta ei ole juuri tottunut tekemään töitä kentällä, ja hauskinta ponin mielestä onkin tehdä pysähdyksiä suoraan vauhdista... Lähinnä sillä on ratsastettu maastossa poluilla ja pääosin käyntiä uskoisin. Mitä minä ponin kanssa yritän opetella on ensinnäkin liikkumaan eteenpäin ja sitten vielä löytää edes jonkunlainen tahti, sen sijaan että joko pysähdellään tai kipitetään. Niin ja kulkea mielellään vielä ratsastajan osoittamaan suuntaan.

Poni on myös laihdutuskuurilla. Se rakastaa hyppäämistä (tosin omistaja on vain irtohypyttänyt sitä, mutta ehkä jos kenttähommissa löytyy joku kontrolli niin päästään jopa pomppimaan miniristikoita ennen kun poistun... :D), ja on hyvä maastossa, joten mitä tahansa sen kanssa haluan tehdäkin niin saan vapaat kädet noin neljänä päivänä viikossa, kaikki tekeminen on kuulemma prempi kuin ei mitään. Mulle tämä on ihan hauska projekti, vaikka tunnenkin itseni aika suureksi pienen eläimen selässä. :D Onneksi yleensä puolisen tuntia riittää kerrallaan..

Kyseessä on aikamoinen sekoitus rotuja, mutta pääosin taitaa edustaa Highland ponya (olisikohan "ylämaan poni" ihan suoraan se suomenkielinen nimi rodulle). Eli sitkeä pieni hevonen, jota paljon käytetään paljon esim. vaellushevosena Skotlannissa, josta rotu on myös kotoisin.

( ^ Kuvakulma on vähän kökkö, räpsitty korkeamman ratsun selästä..)

Tänään kohtasin todellisen (!) haasteen, jouduin nimittäin tuuramaan tunninpidossa, kääk! Oppilaana oli 9-vuotias tyttö, oikein herttainen tapaus (not spoiled!! :D ) ja yleisönä oli vain koko suku... no ei ihan mutta melkein. Varmasti niillä oli hauskaa kun yritin esittää asioita oikein loistavalla hevosenglannillani, kuinka esim. ilmaistaan oikea tai väärä kevennys ja sitten vielä pyydetään vaihtamaan se?!! Olevinaan niin yksinkertaista, ja olin niin hukassa, muhahahah. Mutta ihan hyvin kai se meni, tulin ymmärretyksi... Ainakin suurimmalta osin. Ja ainakin yritin parhaani, vaikka vähän turhauttavaa se oli kun nopeasti yritit antaa korjaavan ohjeen ja et äkkiä keksinyt kuinka se kerrotaan muulla kuin suomen kielellä (luultavasti aika suuren osan tunnista seisoin oikeasti haavi auki keskellä kenttää rekisteröiden virheitä, turhautuen ja mokeltaen suomen aakkosista sitä ostetuinta vokaalia "ööööööö..."). Perhe poistui kuitenkin onnellisena, tilanteet voi aina pelastaa huonolla huumorilla.. ;) Ja Amerikassa luonnollisesti (wannabe) pepsodent-hymyllä ja kehumalla kakaran maasta taivaaseen vanhemmille? Yh.

Tarkennuksena vielä, että täällä ei siis ole tuntitoimintaa, mutta tiluksilla asuu eräs naishenkilö, Gwen, jolla on viisi pientä poni-hevoista, ja hän opettaa joitain alkeisratsastajia omilla hevosillaan muutaman kerran viikossa. Tänään hän oli estynyt pitämästä tuntia, muttei halunnut perua sitä, joten pyysi minua tuuraamaan. Mikä oli kyllä aikamoinen luottamuksen osoitus häneltä, täytyy sanoa, ajatellen että minä en ensinnäkään tuntenut perhettä enkä hänen opetushevostaan ollenkaan etukäteen, hänellä ei ollut mitään käryä minun mahdollisesta opetuskokemuksesta (vähäinen.. :D) ja Gwen itse vietti siis päivän kokonaan toisella paikkakunnalla kurssilla. Mutta oli ihan hauskaa, myös minulla, ja opettavaista myös. :)

Alla vähän kuvamateriaalia tästäkin.

 ( ^ Tehtiin kuulkaa ihan kartioita apuna käyttäen kahdeksikkoa, oli jännää!)

Lopuksi vielä pakko laittaa yksi juoksutus-kuva, jossa ei itsessään mitään ihmeellistä, muuta kuin erityisen huono laatu, mutta ette ikinä arvaa mikä poni on kyseesä.. Nimittäin Paris Hiltonin sukulaishevoinen!!! Niitä on täällä tarkkaan ottaen kolme, kaikki tietysti mitä jalointa arabialaisverta ja omistaja on siis Paris Hiltonin täti. Ihan mukava tyyppi oikeasti, mitä nyt jotkut hevosen hoidolliset asiat on ehkä vedetty vähän överiksi. Kuka nyt muutenkaan ihan oikeasti maksaa $50 000 puskailuun tarkoitetusta ponista?! ...ja arabi? Nojoo, watevör. (Tapasin hänet siis vain kerran, kun käytiin poimimassa ponit kyytiin niiden kesä-ylläpitopaikasta, pian tämän jälkeen täti matkasikin jo Hawaijin asunnolleen viettämään seuraavia kuutta kuukautta... Elukat ovat täällä siis "talvivarastossa" :D)

Palaamisiin!

Alla jokunen kuva reissusta, valitettavasti kuvat eivät juuri tee oikeutta kohteille, erityisesti mitä mittasuhteisiin tulee, ja laatu nyt on mitä on...

( ^^ Ihana vanha "saluunakaupunki", puisine kävelysiltoineen. Nykyisin toki täysin turismille rakennettu kaupunginosa, mutta hyvin pystyi kuvittelemaan cowboyt ja hevosrattaat tänne kaduille, hyvin on ylläpidetty alkuperäistä ilmettä. Kuvia tuli täältä otettua valitettavan vähän.)

(Matkalla Californiasta Nevadan puolelle, maisemat oli hienoja! Näissä näkyy vain pieni siivu siitä mitä se todellisuudessa oli, mutta antaa ehkä jonkinlaisen kuvan.)

(Oikeasti kerrostalon kokoinen valo-klovni kasinon ulkopuolella..)

(Oikeasti kerrostalon kokoinen mikälieviritys kasinon SISÄPUOLELLA!)

(Hotellihuoneen ikkunasta, 20. kerros)

( ^^ Renoa kasino-kaupunginosan ulkopuolelta)

Reissu oli onnistunut muutamaa pientä sattumusta lukuunottamatta (niille jotka meikäläistä paremmin tuntee, varmaan riittää kun mainitsee sanan "eksyminen" muutamaan otteeseen...), rahaa kului ihan tarpeeksi ja seura oli hyvää juuri parin päivän mittaiseen trippiin (yksikin päivä lisää niin olisin repinyt tukkaa päästäni, koska minä & toverini ollaan ehkä universumin erilaisimmat yksilöt).

Mutta sain kaipaamani tauon, töihin oli kiva tulla takaisin ja tuskinpa täältä nyt poistutaankaan sitten taas seuraavaan kuukauteen kovin kauaksi. Päiväreissuja kuitenkin toivottavasti on tiedossa, ja sitten sitä p*skan lapioimista, as usual. 8)

Terkkuja edelleen kovin kesäisestä Pohjois-Kaliforniasta!

No joka tapauksessa, viime päivät olen viettänyt perehdyttäen Brünnhildeä tallihommiin ja opettanut käytännössä kaikki ne työt mitä itse olen hoitanut tähän saakka. Toisinaan vähän haasteellista, koska hän ei puhu englantia kovinkaan hyvin ja usein täytyy keksiä tapoja selittää asia helpommin/ yksinkertaisemmin ja myös varmistaa että tuli ymmärretyksi esim. mitä tulee hevosten ruokintaan & lääkitykseen. Aksentti on myös aika vahva ja Peterillä on selvästi vaikeuksia (sen lisäksi ettei se kuule mitään..) ymmärtää Ranskalaisen puhetta. Usein joudunkin tulkkaamaan näiden kahden välillä puolin ja toisin. Todella mukava tyttö kuitenkin ja ahkera myös, hevostausta ei ole hänellä kamalan vahva, mistä syystä joutuu jonkin verran miettimään mitä voi antaa tehdä itsenäisesti ja millä hevosella lähteä mukaan maastoon ylipäätään.

Tänään tehtiin pieni roadtrip ympäriinsä, alueelle missä ei oltu vielä käyty, lähinnä kiemurtelevia teitä ylös ja alas vuorenrinnettä, pieniä kyliä ja hienoja maisemia. Ensi viikon torstaille on aikataulutettu visiitti Ghost Towniin ja huomisesta alkaen pääsen toivottavasti pienelle lomalle ja pois farmilta muutamaksi päiväksi. Eräs täkäläinen kaveri (vuosien takaa) tulee poimimaan kyytiin täältä ja ajetaan San Franciscoon pariksi-kolmeksi yöksi. Majapaikat sun muut on vielä täysin auki, koska kaikki riippuu nyt Malloryn huomisesta työhaastattelusta & sen aikataulusta ja seurauksista. Että päästäänkö lähtemään jo huomenna vai vasta torstaina ja palataanko milloin.. Katsotaan.

Nyt tultiin itseasiassa juuri naapuritilalta illalliselta, siellä asuu Peterin hyvä ystävä Borris. Borris on miljonääri, joka on varttunut hienoissa salongeissa ja satojen henkien illalliskutsuilla, perinyt kaikki rahansa ja ylpeä siitä ettei ole eläessään tehnyt päivääkään töitä. Mutta Borris on aivan sairaan hauska tyyppi. Asuu yksin lihavan labradorinsa kanssa ja viettää päivät poltellen sikaria ja nauttien koktaileja & ratsastellen. Kaikki illalliset Borrisin luona alkavat aina drinkillä (vähintään yhdellä), joka on hyvin simppelisti jäitä + vodkaa tai gin & tonic ilman sitä tonicia... Ruuan kanssa juodaan viiniä, mieluiten useampi pullo. Ruoka on hyvää ja sitä on aina riittävästi. Ja Barack Obama on saatanasta, jos tähän aiheeseen päästään (useimmiten), niin loppua ei näy. Mutta ilta on aina aivan mielettömän hauska... ja kotiin lähdetään aina humalassa. Borris on ehdottomasti viihdyttäjä. Hyvin mielenkiintoinen hahmo, tietää paljon, on matkustellut vielä enemmän ja tuntuu tuntevan kaikki.

Nyt meikäläinen valmistautuu henkisesti ja fyysisesti toivottavasti huomispäivänä poistumaan farmilta hetkeksi, mikä on enemmän kuin mukava ajatus neljän viikon vapaapäivättömän työnteon jälkeen. Palataan siis ehkä miniloma-kuvien merkeissä! :)

Nyt kun tuntee jo näitä aktiivisimmin tallilla käyviä yksityishevosten omistajia, on elämä muuttunut huomattavasti rennommaksi ja sosiaalisemmaksi, mikä on tietysti mukavaa. Sain myös ratsastusseuraa 11-vuotiaasta tytöstä, jolla on tallilla oma poni ja hänen kanssaan päästään varmaan useamminkin maastoilemaan. Mukava tyttö ja ihan reipas tapaus, ei mikään (liian..) piloille hemmoteltu amerikkalaislapsi.. Taloon muutti myös muutama päivä sitten ehkä kolmekymppinen mieshenkilö ”Carl”, joka on ollut täällä töissä kuusi vuotta sitten ja tuli nyt takaisin pakoon Coloradon lumista talvea. Kumpikaan minä tai Peter ei oikeastaan olla ihan selvillä kauanko hän on suunnitellut täällä viettävänsä, mutta on kuitenkin hyvä työntekijä ja osaa auttaa melkein kaikessa ja on vielä mukavakin, eli saa varmaan asua niin kauan kuin tahtoo. Myös ylimääräiselle lihasvoimalle oli ehkä vähän tarvetta, minä + 70 v. pappa jolla molemmat olkapäät hajalla, ei ehkä ole ollut paras yhdistelmä raskaimpiin töihin.. Saattaa myös olla, että tänne tulee loppuviikosta vielä ranskalainen tyttö avuksi, sitten meillä onkin talo täynnä väkeä! Ja vähän vähemmän hommaa per naama, eli enemmän aikaa tehdä jotain muuta, puuhata vaikka hevosten kanssa.

Kolme viikkoa on mennyt aivan älyttömän nopeasti ja mitään ei olla juuri saatu tehtyä, muuta kun töitä tietysti. Nyt kuitenkin, kun meitä on täällä kohta paljon enemmän, voidaan ehkä jättää farmi jonkun muun vastuulle hetkeksi ja pakata vaikka pari hevosta traileriin ja suunnata meren rantaan ratsastamaan (muutaman tunnin ajomatka), mikä olisi aika siistiä! Suunnitteilla on myös retki ”ghost towniin”, eli pienen matkan päässä sijaitsevaan kylään, joka on täysin autioitunut, mutta konkreettisesti siellä on kaikki edelleen olemassa. Peter tuntee ihmisen, jolla on avaimet hylättyihin rakennuksiin, päästäisiin siis nuuskimaan vähän lähemmin kuin tavan turistit.

Tutustuin myös kahteen kengitysseppään reilu viikko sitten, joista toisella on pieni karjatila tässä lähellä. Ne innostuivat ajatuksesta viedä mut kokeilemaan ”lehmän jahtaamista" :D (cow chasing) hevosella, en tiedä käsittääkö se myös lassoamista vai mitä kaikkea, luultavasti kuitenkin juuri sellaisia taitoja mitä multa ei valmiiksi löydy... mutta totta kai suostuin. Toivottavasti myös lunastavat lupauksensa, koska oon ehkä jopa aika innoissani!!

Sää on täälläkin viilenemään päin, mutta vielä tarkenee t-paidassa. Aamut ja illat on aika kylmiä, mutta niin kauan kun aurinko on ylhäällä niin ei juuri tarvitse pitkähihaista. Talossa on päivisin huomattavasti kylmempi kuin ulkona, ja lattiat on aika jäätävät, onneksi pakkasin villasukat mukaan..

Meidän takapihalla kasvaa muuten valtava persimon-puu, täynnä hedelmiä (ei kuitenkaan kuvassa, en tiedä mikä puu tuo on, mutta oli hieno..). Ja yhdellä metsälaitumella asuu iso lauma villejä kalkkunoita :D Peuroja on ympäriinsä melkein riesaksi asti, koska kaikki itsemurhakandidaatit vaeltaa autotielle (paikalliset ihmiset on myös tarpeeksi typeriä aidatakseen vain toisen puolen tiestä verkkoaidalla, eikä suinkaan molempia.. Eli kaikki tien yli yrittävät peurat jäävät palloilemaan tielle).

Lisäksi täällä liikkuu puumia.. Yritin päivänä eräänä, eli tänään, vihdoin käydä vähän juoksemassa, kun ilma oli illasta sopivan viileä ja virtaakin sattui kerrankin olemaan  tallella. En suostunut ottamaan radiopuhelinta matkaan, koska en kokenut sellaista tarvitsevani, enkä aikonut viipyä pitkään. En todella ollut poissa tuntiakaan kun herra tuli jo muulilla (se ajettava versio) tietä pitkin vastaan aikomuksenaan kärrätä mut sillä kotiin, koska puumat voi kuulemma oikeasti hyökätä ihmisten kimppuun ja siihen aikaan oli jo hämärää. Luonnollisesti suutuin aivan sairaasti, erityisesti ärsytti kun piti jäädä ajelemaan näköetäisyydelle ja varmistamaan että pääsen turvallisesti kotiin (ehkä 600 metriä).. Ylireagointia ja aivan turhaa hysteriaa ja holhoamista (!!), oli mun mielipiteeni. Mutta näin jälkikäteen, rauhoituttuani ja asiaa ajateltuani, ehkä pappa oli tässä asiassa enemmän oikeassa... :P Eipä sellaista kissaa olisi kiva kohdata.

Ensinnäkin, mikä meille Suomalaisille on peruskoulutettu hevonen, on näille ranchi-ihmisille kuin paremminkin koulutettu ”dressage horse”. Täällä ei niinkään edes käytetä termiä peruskoulutus/ kouluttaa, vaan ”break a horse” mikä käytännössä tarkoittaa satula selkään, ihminen kyytiin ja liikkeelle. Kääntävät avut sun muut kai opitaan siinä matkalla. Eli tällainen hevonen, joka on siis ”broken”, on sitten ihan ratsastettava, voit lähteä maastoon? Tilan omistajalla on omia hevosia noin kymmenen, joista en tiedä olisiko yksikään meidän mittakaavalla peruskoulutetun tasolla. Toiset on vanhempia ja luonnollisesti vähän rutinoituneempia, toiset nuorempia, mutta keskimäärin voisi sanoa että kaikkia ratsastetaan muutama kerta vuodessa (osalla useammin, osalla ei ole käyty selässä viimeiseen viiteen vuoteen) eli voiko juuri rutiinista puhua yhdenkään kohdalla.. Ja oikeastaan aina ratsastetaan teillä ja poluilla. Yritä satuloida eläin ja viedä se kentälle, nousta selkään, ottaa ohjat käteen ja laittaa jalat kiinni kylkiin, niin poni on vähintäänkin pihalla että mitä nyt tapahtuu ja mitä sä haluat.

Satuloimisesta päästäänkin sujuvasti seuraavaan aiheeseen, joka on varusteet. Kaikkia näitä nykyistä kymmentä, sekä niitä edeltäneitä hevosia, kohden on käytössä tasan kaksi satulaa, yksi western-mallinen ja yksi brittisatula. Sopivat luonnollisesti kaikille? Sekä kahdet suitset, sama homma niiden kanssa (säätöhihnat kaiken lisäksi molemmista katkenneet toiselta puolelta). Brittisatula, mitä minä mieluummin käyttäisin, on 30 vuotta vanha, varmasti toppaamaton ja huoltamaton millään lailla, ja yhtä varmasti epäsopiva joka ikiselle hevoseläimelle täällä tai muualla. Osa näistä alkaa saman tien pukittamaan kun pääset selkään, jos satuloit ne tällä penkillä, sekin kertonee jotain.. (Pete: “I guess they just don’t like that saddle, they consider themselves more as western horses.” Hmm, jepp.) Täällä on myös selvästi vallalla käsitys, että hyvä (=kallis) satula on hyvä joka ikisen hevosen selkään, koska se nyt vaan on niin hyvä satula.

Länkkärisatuloiden sovituksesta mulla ei ole juuri mitään käryä ylipäätään, mutta vahvasti epäilen ettei tää näiden käytössä oleva ole juuri tuota eurooppalaista serkkuaan parempi. Mun takapuoli ei myöskään nauti tämän satulan tarjoamista kyydeistä yhtään, joten harkitsenkin vakavasti siirtymistä ilman satulaa tapahtuvaan harrastamiseen, tosin tässä kohtaa saattaa olla että koulun tapaturmavakuutukset tulee ennen pitkää tarpeeseen.. :D

Madotukset ja rokotukset täällä kyllä hoidetaan ihan asianmukaisesti, mutta kavioidenhuolto onkin taas oma lukunsa. Suuri osa hepoista on kengättä, mikä on ihan toimiva ratkaisu etenkin olosuhteet huomioiden, tarhojen pohjat on hienoa hiekkaa (vähän kuin lössimaata?) ja sorapohjaisilla teillä ei juuri joudu ratsastamaan, kentillä on hyvä hiekkapohjat. Mutta se että pitää hevoset kengättä, ei tietystikään tarkoita etteikö niitä kavioita tarvitsisi huoltaa mitenkään.. Näitä lähinnä raspataan ja napsitaan pahimpia reunoja pois, yleensä vasta kun alkaa näyttää tosi huonolta (jos joku siis sattuu jossain vaiheessa huomaamaan, että nyt näyttää tosi huonolta..), mutta useimmilla kavion muoto on lähinnä enemmänkin epämääräinen kulmikas kuin pyöreä ja kaviot on melkoisen kuivat ja halkeilleet. Tässä(kään) asiassa ei ehkä niinkään ole kyse siitä, etteikö tiedettäisi kuinka tulee toimia, vaan enemmänkin siitä, ettei saada aikaiseksi. Ja ei ehkä koeta niin tarpeelliseksi huolehtia kavioista säännöllisesti, kun hevoset kuitenkin vaan lähinnä ”hengaa”. Useammin kuin kerran oon kuullut näiden parin viikon aikana, ja useammasta kuin yhdestä hevosesta sanottavan, ”Ohh, his feet need to be trimmed, I’ll do that tomorrow”, ei oo vielä tapahtunut kertaakaan. Mikä on kyllä sääli. Ja riittävät sepän varusteet on raspi ja pihdit, kaikki muu tapahtuu silmämääräisesti.

Hampaiden raspauksesta en nyt ole ihan varma, tiedän että sitä aina silloin tällöin ja jonkun kohdalla harjoitetaan, mutta uskoisin että lähinnä samalla mentaliteetilla kun kavioiden huoltoakin.. Mistään säännönmukaisuudesta ei varmasti puhuta.

(Musta shire on nimeltään "Cowboy", yksityisomistuksessa, jonka kavioista alla vähän lähikuvaa... Yläkuvasta näkee ehkä vähän, miten olemattomat etukavioiden kannat on. Cowboyn kaviot onneksi huollettiin heti kuvan ottamisen jälkeen, mutta tuolta ne ehtivät näyttää jo hyvän tovin ennen sitä. )

Nämä ovat siis havaintoja vain tältä yhdeltä tilalta ja siitä kuinka täällä asiat hoidetaan, suurimmaksi osaksi edellä kerrottu koskee tilan omia hevosia, eikä toki voisikaan täysin yleistää, koska esim. monilla yksityishevosilla on täällä oikeinkin hyvät oltavat; sopivat varusteet, taitavat omistajat ja säännöllinen terveydenhuolto. Mutta toisaalta yksäreistäkin kuitenkin löytyy tapauksia, joiden omistajat ovat kärränneet poninsa tänne kolme vuotta sitten, eivätkä sen jälkeen ole vierailleet (Cowboy kuuluu näihin). Maksavat kyllä ylläpidon kuukausittain, mutta hevonen vaan on täällä, ja ilmeisesti oletetaan, että tallin pitäjä hoitaa madotukset sun muut tarpeelliset hoitotoimenpiteet.

Varmasti löytyy paljon hevosfarmareita, joilla on ihan eri meininki ja todella ammattimainen ote ja aivan yhtä varmasti myös toista ääripäätä eli paikkoja, joihin verrattuna näillä hevosilla on asiat erinomaisesti. Ei näidenkään elinoloissa varsinaisesti mitään valittamista ole, siistit aitaukset, hevoskavereita, riittävästi ruokaa ja puhdasta vettä, harrastusmielessä vaan vähän puutteellista...

Tämän tekstin pohjalta voisi myös melkein kuvitella, että omistaja vähät välittää hevosistaan, mutta asia on oikeastaan aivan päinvastoin. Hän todella välittää joka ikisestä eläimestä, niin omastaan kuin muidenkin, ongelma on lähinnä siinä, että miten yli 70-vuotias ihminen kuvittelee hoitavansa koko 40 hevosen tilaa yksin? Niin toimisto- kuin tallipuoltakin, ilman minkäänlaista organisointia.. (Viime aikoina siinä ohessa vielä naapuritilan hevosiakin, koska on vaan liian kiltti kieltäytykseen). Siinä putoaa priorisoidessa helposti ne ei-niin-tällä-sekunnilla-hoidettavat asiat kokonaan listalta, ja koska asiakkaiden tarpeet on laitettava etusijalle, jää omien hevosten hoito tämän jalkoihin. Seuraava kysymys onkin, että miksi niitä omia hevosia on niin paljon, jos ei niillä mitään tee? Selvitän tämän teille joskus...:D Mutta täällä tuntuu olevan hyvin yleistä ja täysin tavallista omistaa hevonen turhaan.

Eli herätyskello soi 6.30, jolloin kampean itseni sängystä, vedän vaatteet niskaan ja suuntaan ruokkimaan ”laidunkäytävän” hevoset, mikä on ehkä kolmannes kaikista tarhoista. Helppo nakki, suurin osa syö vaan heinää. Omistaja (Peter) hoitaa loput. Tämän jälkeen sisään aamupalalle, mistä takaisin ulos siivoamaan tarhoja. Suurin osa tarhoista siivotaan joka päivä, vähän isommat muutaman päivän välein ja ihan suurimmat laitumet erittäin harvoin, jos koskaan. Tähän menee aikaa parisen tuntia, riippuen siivottavien määrästä, eli siitä onko työntekijä jaksanut ilmaantua paikalle.. Täällä käy siis apuna torstaista sunnuntaihin yksi nainen, joka kyllä hoitaa hommansa hyvin, mutta sitten maanantaista keskiviikkoon 16-vuotias ”kotikoulua” käyvä nyhverö poika, joka ei selvästi arvosta ruumiillista rasitusta tai ylipäätään mitään mitä sana työ saattaisi käsittää. Tätä tapausta ei välttämättä aina näy silloin kun pitäisi, niinkuin esimerkiksi tänään..

(Työskentelyväline, "poop mule". Aika rock! Täällä ei tunneta kottikärryjä vaan tarhat siivotaan noiden pyörillä tuunattujen ämpärien avulla, mitkä tyhjennetään kärryyn, mikä dumpataan sitten edelleen isoon kasaan. Peräkärryn tyhjentäminen on aika huisia, vähän kun mönkkärisafaria paskakukkulalla! :D Tarhat sijaitsee kohtuullisen laajalla alalla, joten niiden ja tallin välillä sukkuloidaan tällä "muulilla", tämän lisäksi on olemassa toinen, "hay mule", ruokkimista ja heinien roudaamista varten.)

Siivoustouhujen jälkeen sitten, ellei satu olemaan mitään akuuttia hommaa, missä tarvitaan mun apuani, niin arvon ehkä jonkun hevosen kiusattavaksi. Tai sitten autan tallin kunnostuksessa. Osavaltio, tai mikä nyt ikinä onkaan se taho joka näistä päättää, haluaa tehdä tästä tallista rekisteröidyn maamerkin (talo on jo sitä), joten sille on nyt tehtävä vähän huoltotoimenpiteitä, karsinoita uusitaan ja seiniä maalataan jne. Eli aina kun siellä vaan on työtä missä voin olla avuksi, niin yritän olla, koska homma pitäisi saada mahdollisimman pian valmiiksi.

(Tallin seinät aiotaan ruiskumaalata, joten nidon pressua kiinni seinän alaosan kivimuurin suojaamiseksi.)

(Ja nyt suojataan ikkunoita siltä maalilta...)

Tässä kohtaa kello on 11-12 paikkeilla ja raahaan luuni yleensä sisään ja jääkaapille. Täällä ei harrasteta samalla tavalla lämmintä lounasta kuin Suomessa vaan illallinen on se pääateria. Eli syön jotain. Täysin riippuen siitä, miten paljon on pihalla tekemättä tai miten paljon haluan tehdä ylipäätään tässä vaiheessa päivää, istun sisällä joko puoli tuntia tai kaksi tuntia :D Eli varsinaista työpäivän aikaraamia ei ole olemassa, käytännössä tehdään koko päivä, pitkin päivää, kunhan hommat tulee hoidettua. Ruokinta on ainoa, mikä tulisi tapahtua aina samaan aikaan. Yleensä lähden vielä ulos ehkä liikuttamaan sen hevosen tai toisen hevosen tai auttamaan jossain muussa hommassa; aitojen pystytyksessä, heinän ajamisessa tarhoille, tallin kunnostustöissä tms. Melkein aina löytyy jotain.

Viiden maissa hevoset saavat päivän toisen ja viimeisen ateriansa, eli ruokin taas oman osioni (jep, nämä ruokitaan vaan kahdesti vuorokaudessa.. osalla kasvaa tarhassa jonkin verran tuoretta, mitä nyhtävät siinä välillä, mutta ei sitä kyllä hirveästi  ole, eikä kaikilla).

Aika pian iltaruokinnan jälkeen suuntaan sisälle ja suihkuun ja alan tekemään illallista meille ihmisille. Olen myös ruokavastuussa, mikäli halutaan syödä jotain kunnon ruokaa. Jos minä en tee, syödään pakkasesta jotain jäätäviä valmisruokia, mitkä on siis saarioisten lihapullista ehkä 100 kertaa kamalampaa roskaa. Eli siis usein kokkaan. Myös Peter on tästä kumman innoissaan, vaikka väittääkin että sen ”tv-dinners” (saarioiset) on ”ihan hyviä...” Illallinen syödään yleensä seitsemän maissa, ja puoli ysin jälkeen olen huoneessani. Ja sillon nukuttaa jo ihan kivasti..

(Farmikoira "Rex", sitäkin väsyttää..)

Käytännössä siis päivään kuuluu ruokintaa (& juomavesistä huolehtimista), tarhojen siivousta ja hevosten liikutusta. Ja sen lisäksi mitä nyt isolla tilalla tulee vastaan hoidettavia asioita, aika paljon kaikenlaista siinä sivussa. Tällä hetkellä tietysti tallin kunnostus vie suurimman osan Peterin ajasta, ja olen siellä apuna tarpeen mukaan, paljon on sellaista painavaa hommaa, mitä ei yksin pysty tekemään (Peter onkin huolissaan, että mun lihakset kasvaa liikaa ja selkä kipeytyy… aika vakavaa). Vapaapäiviä tai viikonloppuvapaita ei tunneta, vaan kaikki päivät on oikeastaan juurikin tätä samaa rutiinia. Täytyy varmaan jossain vaiheessa pyytää jotain vapaata, jos sellaista haluaa.

P.S. Heinäpaalit on täällä muuten aivan jeesuksen suuria, ehkä noin viisi kertaa meidän tavallisen pikkupaalin painoisia.. En siis todellakaan jaksa nostaa yhtä, vaan raahaaminen on hyvin käytännöllistä (…) ja ne aina pilkotaan osiin kun tarvitsee kuskata johonkin (en tiedä onko sattumaa vai ei, mutta paalit on sidottu kolmella narulla ja narut sattuu olemaan väreiltään sininen, punainen ja valkoinen.. patrioottisuus menee tässä kohtaa ehkä vähän liian pitkälle).

P.P.S. Täällä talossa asuu lepakko! Se lentää lamppua ympäri pään yläpuolella kun syödään päivällistä ja öisin pitkin käytäviä. Jännittävää!

....hyvää yötä.

 
Aloitus tulee vähän myöhässä, kesti muutaman päivän kerätä a) motivaatiota ja b) valokuvia teille. Nyt olisi ehkä sen verran asiaa kasassa että tästä yhden postauksen saa raavittua. Blogin on siis tarkoitus toimia sekä harjoitteluraporttina opettajille että informaatiokanavana tutuille siellä Suomessa, vältyn näin kirjoittamasta 15 eri e-mailia suunnilleen samalla sisällöllä, joka viikko.. :)

Paikasta sitten hieman. Ensinnäkin, seuraavasta osoitteesta löytyy nettisivut: oaktreefarms.net, käykää toki katsomassa. Sivuston esittämät asiat ei aivan täysin pidä paikkaansa, oikeastaan ainoa toteutuva ”palvelu” täällä on tuo hevosten ylläpito. Yksityishevosia asuu tilalla noin parisenkymmentä (?? en jaksa laskea) ja tilan omia hevosia hieman vajaana sama määrä. Tilan omistaa reilu 70-vuotias vanha yksin asustava herra, ihan sympaattinen tapaus, muttei enää ihan niin täydessä vedossa kuin ilmeisesti kuvittelee olevansa..

Osa hepoista asustaa ulkona yötä päivää vuoden ympäri, osa siirtyy talvehtimaan sisätiloihin. Vielä ei siis tarvitse roudata talliin/tarhaan/talliin jne. vaan aamutalli käsittää ruokinnan & tarhojen siivoamisen karsinoiden siivoamisen sijaan. Onneksi lämpötilat on täällä yleisestikin sen verran korkeammat kuin Suomessa, että mitään kamalaa loimitusrumbaa tuskin tulee, vaikka ilmat kylmenee. ...ja jos tuleekin niin ei ainakaan puhuta mistään nelinkertaisista toppaloimikerroksista. Toistaiseksi on päivisin vielä niinkin lämmintä että kohtalaisen rusketuksen saisi aikaan edes ihan liikaa yrittämättä.

Asuintalo on suuri ja vanha ja hieno. Elinoloissa ei toistaiseksi mitään moittimista, mutta tilanne saattaa muuttua kun lämpötilat laskee lähelle nollaa; mun sängyn vieressä olevaa ikkunaa ei saa suljettua (!) ja talossa ei ole olemassa mitään lämmitystä. Kyllä täällä vielä hypitään riemusta.. Peter (omistaja) haeskeli jo tänä aamuna mulle sähköpeittoa talosta lainaksi, ei enteile kovin hyvää siis.

Tilukset on kohtuullisen kokoiset, laitumia riittää. Osalla hepoista on kovinkin hyvät oltavat, toiset joutuu asustamaan kohtuupienissä putkitarhoissa. Osa tilan omista hevosista on jo vanhoja tai sairaseläkkeellä, muutama, joita on joskus alettu kouluttaa ja kai jäänyt vähän kesken, pari ratsastuskuntoista hevosta, mutta nekin enemmän maastoheppoja ja länkkärivermeisiin & -tyyliin paremmin tottuneita. Joillain ei ole ratsastettu vuosiin. Hepoista voisin kertoa joskus enemmän ja tarkemmin ihan omana tarinanaan, samoin kuin siitä, mitä mun päivääni suunnilleen kuuluu.

Farmi on aikalailla eristetty sivistyksestä, naapureinakin on vaan toisia hevosfarmareita. Kylän keskusta on hieman liian kaukana että sinne jaksaisi huvikseen fillaroida, etenkin kun menomatka on lähestulkoon pelkkää laskua ja paluumatka sitten pelkkää nousua, pyörä on vaihteeton ja jarruton ja ehkä 70 vuotta vanha.. Saan siis käytännössä jutella poneille päivät pitkät, yksityishevosten omistajatkin on lähinnä vanhahkoja täti-ihmisiä ja eipä täällä juuri nuorta ikäluokkaa asu lähistöllä. Saatan ehkä seota jossain vaiheessa, mutta voiko sitä omaa tilannettaan niin kamalasti enää pahentaa..

Till next time :)

Tässä vähän jotain kuvasatoa..